Posted in julkisuus, justice

“I Don’t Like Mondays

"I Don’t Like Mondays" was a UK number one single for four weeks during July and August 1979. Written by Bob Geldof and performed by The Boomtown Rats, it was the band’s second number one single.

The song was inspired by 16 old american teenager Brenda Ann Spencer who carried out a shooting spree from her home in San Diego, California on Monday, January 29, 1979. During the shooting, she killed two people and injured nine others at Cleveland Elementary School, which was located across the street from her home. When asked why she committed the shooting Spencer replied, “I just did it for the fun of it. I don’t like Mondays. This livens up the day..”

She was sentenced to prison for 25 years to life. Spencer has been denied parole four times, she will not be eligible for parole until 2019.

Posted in henkirikos, julkisuus

Surmatun Emilian äiti ‘Täällä ei välitetä’

14-vuotias Emilia Nieminen surmattiin raa’asti Keravalla koripallokentällä v 2008

emilia02_070309STL_uuKuvassa Emilia Nieminen

Emilia harrasti koripalloa ja hän oli kohtalokkaana iltana heittämässä yksin palloa kotinsa läheisyydessä sijaitsevalla kentällä kun myöhemmin syyntakeettomaksi todettu 18-vuotias mies surmasi hänet. Tekijä puukotti uhria 47 kerta.

Uhri raahautui vaikeasti loukkaantuneena useita metrejä, mutta menehtyi pian verenhukkaan, tekijä toimi selvästi surmaamistarkoituksessa.

Tekijä Jan-Peter Kukka

Poliisille hän kertoi että hänellä oli ‘surmaamistarpeita’, motiiviksi hän ilmoitti hoitoon pääsyyn. Ja hoitoon hänet myös laitettiin. Tekijä oli luonteeltaan epäsosiaalinen, uutisoinnin mukaan viihtyi lähinnä kotonaan pelaamassa tietokone-pelejä, asui vanhempiensa kanssa. Hän ei opiskellut missään eikä hän käynyt töissä. On varsin selvä että ko henkilön sopeuttaminen yhteiskuntaan tulee olemaan äärettömään vaikea, ehkä jopa mahdoton tehtävä. Ei ole tiedossa onko tekijä saanut apua ahdistukseensa, joka tapauksessa hoidossa hän ei ole ilmeisesti viihtynyt kun kesäkuussa 2009 hän karkasi Vanhan Vaasan sairaalasta.

Tekijä oli surmapaikan läheisyydessä liikkunut useita päiviä, etsiessään sopivaa uhria ja tilaisuutta.

Eija Nieminen on niitä harvoja henkirikoksen uhrien omaisia jotka ovat halunneet kertoa julkisuudesta ajatuksistaan. Suomessa ei ole tällaista mediakulttuuria kuten esimerkiksi Ruotsissa tai Yhdysvalloissa, myös rikoksentekijän henkilöllisyyttä suojellaan, ei julkisteta esimerkiksi nimeä tai kuvaa hänestä.

Henkirikos-tapauksista kertoo media yleensä ohimennen ja pääpiirteittäin (suuri osa suomalaisista henkirikoksista ovat kylläkin ns ryyppyporukoiden keskinäisiä riitoja, suomalaisilla on muutenkin taipumus hakea apua ahdistukseen viinasta), Alibi julkaisee ‘kohuhaastattelun’ syytetyn kanssa ja usein huomion keskipisteessä onkin tekijä ja hänen asemansa, uhrit ja heidän läheisensä jäävät vähemmälle huomiolle, toisaalta saattaa olla että läheiset eivät haluakaan kertoa tuntemuksistaan julkisesti, jolloin heitä ehkä tullaan syyttämään kenties ‘rahastamisesta ja julkisuus-hakuisuudesta’. Tällaisissa tapauksissa toki, pitää muistaa että uhrin omaisten lisäksi kärsivät myös tuomitun läheiset.

Surmatun Emilian äiti Eija Nieminen keskusteli Inhimillinen tekijä -ohjelmassa tyttärensä kohtalosta.

Kuvassa Eija Nieminen

emilia_1710MN_uu

14-vuotiaan Emilian äiti Eija Nieminen tuntee tyttärensä surman takia yhä vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Nieminen kertoi olevansa yhä katkera ja vihainen lapsensa surmasta.

– Meillä on niin huonosti nämä asiat. Annetaan pilleripurkki vaan käteen. Minun lapseni kuoli sen takia, että Suomessa on niin retuperällä nämä asiat, täällä ei välitetä.

– Kuulen jatkuvasti tapauksia, että tuolla kävelee sairaita ihmisiä kadulla, tikittäviä aikapommeja. Kuka on sitten se seuraava äiti ja isä, joka joutuu tällaiseen helvettiin, Nieminen sanoi ohjelmassa.
Nieminen kertoi muistavansa tyttärensä kuoleman edelleen joka ikinen päivä.

– Joka päivä se asia tulee mieleen. Sen muistaa kuin eilisen päivän. Kun se ajatus tulee minun päähäni, kun näen sen tilanteen, Emilian koripallokentällä, niin lähden jonnekin, teen jotakin. En kestä sitä ajatusta, en voi pysähtyä paikalleni.

– Tunnen vihaa tekijää, yhteiskuntaa ja päättäjiä kohtaan. Kun avaan jonkun lehden ja luen päättäjien toilailuja, niin minun tekisi mieleni huutaa, että eikö teillä ole parempaa tekemistä. Se tuntuu tosi pahalta, Nieminen kyynelehti

Äidin haastattelu. YLE  Areenassa

Posted in julkisuus, justice, rikostutkinta

Paulette Gebara Farah’ tapaus. Mexico City

4 vuotias Paulette Gebara Farah katosi Mexico Cityssa 22 maaliskuuta 2010.

    Lastenhoitaja oli laittanut illalla lapsen normaalisti nukkumaan, mutta aamulla tyttö oli poissa. Paulette oli hyvätuloisesta perheestä, ja perhe asui hienostoalueella.

    Hänen äitinsä on menestyvä lakimies ja hänen isänsä liikemies.
    Vanhemmat ilmoittivat lapsen kadonneeksi ja tapaus sai paljon julkisuutta Meksikossa.
    Moottoritien varrella oli isoja kylttejä jossa ilmoitettiin kadonneesta lapsesta jne

    kuvassa Paulette

    Moni ei ollut uskoa korviaan kun uutisissa kerrottiin että lapsen ruumis oli löytynyt hänen sängystä yli viikkoa myöhemmin ja ollut siellä koko etsinnän ajan.

    Lapsen ruumis oli rungon ja patjan välissä sängyn päässä ja kuolinsyy oli tukehtuminen.
    Varsinkin lapsen äitiä Lisette Farah epäiltiin rikoksesta, jopa lapsen isä ja hänen aviomies syytti vaimoaan tytön
    kuolemasta.

    Kunnes poliisi ilmoitti että tapauksessa ei epäillä riksosta.

    Poliisin toimintaa kritisoitiin laajalti tapauksesta ja paikallinen syyttäjä erosi tehtävästään.
    Pauletten äiti ilmoitti tiedotustilaisuudessa että hänelle ei ole luovutettu tutkintamateriaalia pyynnöstä huolimatta.

    BBC

Posted in henkirikos, julkisuus, rikostutkinta

Ulvilan surma: Julkisuus on hyvä renki mutta huono isäntä

Jukka Lahti

Prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen on tehnyt blogissaan useita aivan loistavia havaintoja.

Koko prosessi on tosiaan ajoittain saanut farssin piirteitä

Jukka S. Lahden omaiset tulevat vaatimaan peiteoimintaa koskevaa ainestoa kokonaan julkiseksi, uutisoi tänään Iltalehti.

– Erityisesti peitetoiminnasta saatu tieto pitäisi olla julkista. Se ei riitä, että keskusrikospoliisi vakuuttaa, että peitetoiminnassa ei saatu olennaista tietoa, Kauppila sanoo.

 

Poliisin peitetoiminta on sallittu tutkintamentelmä, samoin tilakuuntelu , kuitenkin näiden menetelmien julkinen riepottelu olisi ennenkuulumatonta.

Varsinkin ns Seppo Soluttautuja on saanut keltaisen median takajaloillen.

Professori Jyrki Virolainen kirjoittaa blogissaan seuraavaa

Professori Virolaisen blogista:

Peiteoperaatiosta – operaatio muuten osoittautui käräjäoikeuden tänään antaman "välipäätöksen" mukaan tuloksettomaksi – päättämässä ollutta "peitepomoa" jahdattiin kuvaajien ja reporttereiden toimesta pitkin oikeustalon pihaa lausuntoa kärttäen, vaikka hyvin tiedetään, että suljetuin ovin kuultu todistaja ei saanut kertoa ulkopuolisille asioista; ei ihme, että peitepomon suusta kuultin eetteriin vain yksi sana: PERKELE!

Tuntuu hieman siltä, että Porissa prosessia on käyty pitkälti julkisuuden ja iltapäivälehtien ehdoilla. Pitäisi muistaa, että vaikka oikeudenkäynnin julkisuus on tärkeä asia, se ei ole suinkaan prosessin päätarkoitus. Julkisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tämä tuntuu Porissa unohtuneen. Kaikki alkoi mennä tässä suhteessa pieleen jo valmisteluistunnossa, jolloin koko laaja oikeudenkäyntiaineisto lävähti paria viikkoa ennen pääkäsittelyn aloittamista lähes kokonaan julkisuuteen ja mediakäräjät olivat valmiit alkamaan.

Jutun yksityiskohtia selostettiin iltapäivälehdissä ja paikkakunnan päälehdessä päivittäin mahdollisimman tarkasti, esimerkiksi kuuluisa HÄKE-soitto sanasta sanaan lihavoituna, kursiivilla tai muilla mausteilla ja lisukkeilla varustettuna. Julkisuutta on piisannut läpi koko pitkän pääkäsittelyn todella runsain mitoin. Oikeuden istuntosalikin tuntuu välillä muuttuneen jonkinlaiseksi markkinapaikaksi: kuvaajat tallustelevat pitkine putkineen salissa kuvaamassa sinne tuodun oven jokaista lasinsäröä toisten kuvaajien kuvatessa tätä touhua hieman sivummalla jne. Tuomarit istuvat pöytänsä takana tympeää sirkusmeininkiä tyynesti seuraten.

Tänään oli Iltalehdessä seuraavalainen uutinen.

Soluttautuja iski polulla

Maanantai 28.6.2010 klo 05.20

Anneli Auer ehti kiintyä poliisin lähettämään valepoikaystäväänsä.

Miehensä surmasta syylliseksi todettu Anneli Auer tapaili viime vuonna Seppoa, joka paljastui poliisiksi. Iltalehti tapasi Auerin vankilassa, ja nainen kertoi suhteestaan soluttautujaan.

Auerin ja Sepon tarina alkoi lenkkipolulla Turussa maaliskuussa 2009.

– Olin viemässä tytärtäni esikouluun, kun löysin maasta Sepon puhelimen.

Seppo haki puhelimensa Auerin luota, jolloin he tapasivat ensimmäisen kerran.

– Hän toi palkkioksi lahjakortin ja suklaata. Hän antoi sähköpostiosoitteensa ja pyysi kirjoittamaan.

Suhde syveni kirjoittelusta tapailuksi. Minä kiinnyin häneen ja viihdyin hyvin hänen seurassaan. Ajattelin, että hänestä voisi tulla elämänkumppanini.

 

Joku voi ehkä kysyä onko tällanen peitetoiminta varsinkin tämäntyyppisessä surmajutussa ja ns henkilökohtaisella tasolla eettistä, Auer on joutunut jossain määrin manipuloinnin kohteeksi.

Mutta tarkoitus pyhittää keinot.

 

Ja onko Arer itse kertonut totuudenmukaisesti illan tapahtumista, todennäköisesti ei, näin ollen hän on manipuloinut poliisia oman nahkansa pelastamiseksi koko tutkinnan ajan, moraaliin ei kannata tässä vaiheesa viitataa ja uhrin asemaan heittäytyminen on suorastaan säällitävää hänen asemassaan kun mitä ilmaisemmin hän on valehdellut poliisillr suut ja silmät täyteen, hänen tarinansa ovat muuttuneet moneen otteeseen.

Ja kyllä myös kuulustelumenettelmiin liittyy jonkin verran painostusta, kun totuus yritetään kaivella esille.

 

Teksti on tämän kirjoittajan mielipde